Per-Olof Malk

Tervetuloa artikkelisivuilleni!

testi

Kukako olen?

Nimeni on Per-Olof Malk. Outo sukunimi on syntynyt 1800-luvulla, kun esi-isäni kutsuttiin ruotuväkeen ja ilmoittumisten yhteydessä pitkät nimet lyhennettiin helpommin lausuttaviksi – tai sitten keksittiin tulijoille täysin uusia lyhyitä nimiä. Malkamäen tilan rengistä tuli Malk ja tuon rengin jälkeläisiähän minä olen.
Synnyin sodan aikana Helsingissä 1941. Ensimmäinen ja siis vanhin oma muistoni on vuoden 1944 helmikuulta, jolloin perheemme juoksi pakkasyönä pommisuojaan. Matkalla (isäni sylissä) näin isän olan yli, kuinka valopommit laskeutuivat valaisten tienoota. Myöhemmin koulussa kerrottiin, että tuo yö oli Helsingin suurpommitusten toinen aalto. Veljeni oli syntynyt Helsingissä viikkoa aikaisemmin, ensimmäisen pommitusaallon aikana.
Seuraavana vuonna muutimme Rovaniemelle, jonka saksalaiset joukot olivat polttaneet ennen lähtöään. Muistan pystyssä törröttäneet savupiiput ja vaurioituneen kivitalon siellä täällä.
1960-luvulla opiskelin Helsingin yliopistossa teologiaa. Työssä käymisen olin aloittanut jo lukiolaisena rakennustyömailla – tosin vain kesälomien aikoina. Kokotoimisen työn aloitin yliopiston toisena opintovuotena. Siitä lähtien olen ollut työelämässä: neljän kristillisen järjestön johtotehtävissä sekä samaan aikaan kahden lehden vastaavana toimitussihteerinä ja kolmen lehden päätoimittajana. Raamattutuntien pitäjänä olen vieraillut eri puolilla Suomea ja myös ulkomailla.
1973 perustin lähetysjärjestön, jollaista ei Suomessa ennen ollut. Tarkoituksena oli keskittyä Jumalan Sanaan ja sen sisältöön. Ja tarkoituksena oli, että ihmiset saattaisivat tätä Sanaa muille. Yhdistyksen nimi ei viitannut yhdistykseen, puitteisiin, vaan ihmisiin, jotka saattoivat Sanaa.
29 vuotta kestäneen lähetysjohtajakauteni ajan toimin työtoverien ja ystävien ja lähettien ja monien muiden kanssa sanansaattajana. Kehyksiksi tuöllemme muotoutui keskikokoinen radion käyttöön erikoistunut lähetysjärjestö, joka myös lähetti lähetystyöntekijöitä.
Mutta kun aloin lähestyä 60 vuoden ikää, yhdistyksessä nähtiin hyväksi ”vapauttaa” minut tehtävistäni. En soisi kenellekään sellaista kokemusta. Tiesin, että Jumalan antama työkutsu oli voimassa, mutta siinä iässä en nähnyt enää mahdolliseksi saada uutta työpaikkaa. ”Se oli siinä” muistan sanoneeni joillekin ystäville.
Juuri tässä raskaassa elämänvaiheessa sain kirkolta tunnustuksen hyvin suoritetusta papin työstä. Minulle myönnettiin rovastin arvo. Se tuntui kuin Jumalan kannustukselta ja muistutukselta, että papin tehtävä evankeliumin julistajana jatkuu pahimpienkin vastoinkäymisten keskellä ja yli voimien käyvien koettelemusten jälkeenkin siihen asti, kunnes Kutsuja itse, Herra Jeesus, vapauttaa kutsuttunsa tälle annetusta tehtävästä.
Huoli Suomessa – ja muualla – julistetun kristillisen sanoman loittonemisesta Jumalan sanasta, erittäinkin pelastavan Kristus-keskeisen sanoman jäämisestä usein sivuun sekä kristillisyyttä muistuttavien harhaopetusten leviämisestä, saivat minut miettimään, voisinko ehkä vielä jakaa Jumalan armon evankeliumia ihmisille. Olin jo yli 60-vuotias ja työvastuuni päätyttyä olin sairastunut ja joutunut sairauseläkkeelle. Hullultahan siinä tuntui ”aloittaa kaikki alusta”, mutta Kristuksen sovitustyön tähden kysyelyni vaikutti Jumalan antamalta.
Arkoina perustimme Kristus- ja evankeliumikeskeisen työn ”toimintakehikoksi” Evankeliumin opintoyhdistyksen, joka rekisteröitiin 2004. Siitä käyttään myös nimeä Suomen evankeliumikoulu. Alkoi löytyä yhteyksiä samoista asioista huolta kantaviin, jotka toivoivat, ettei Kristus syrjäytyisi kirkon ja kirkkokuntien julistuksesta, vaan että hän saisi kristillisessä opetuksessa sen paikan, joka hänelle kuuluu.
Vaimoni on Liisa. Pari vuotta sitten vietimme 50-vuotishääpäiväämme. Yhteinen taival on ollut pitkä ja ajoittain koettelemukset ovat purttamme heilutelleet. Mutta vielä me jatkamme ja nyt yhdessä tätä evankeliumityötä tehden. – Meillä on kolme aikuista poikaa ja kolme lastenlasta.

Featured image

%d bloggers like this: