Rajapuomin lähetessä

Olen tänä syksynä ollut sairaalassa. Korkeassa kuumeessa oli paha olla. Muistan kuinka yöhoitaja kävi hämärässä huoneessa vaihtamassa suoneen annettavien lääkkeiden muovipulloja. Öisin mietin lähtöänikin. Kova tie se on, mutta lähtöni aika ei ollut vielä tullut. Kukaan ei tiedä, milloin se tulee. Tutummaksi tie tällaisissa elämän vaiheissa kuitenkin käy.

Ympäristö puomin lähellä on hämärä kuin öinen sairaalahuone, yksityiskohtia ei siellä näe. Mutta tuon tien laidoilla näyttää olevan samaa tietä aiemmin kulkeneiden pois heittämää omaisuutta: omavanhurskautta ja ulkokultaisuutta, omatekoista kristillisyyttä, julkisivukristillisyyttä. Sellaisesta on täällä luovuttu kun on nähty, ettei mikään näennäinen ja itse tehty auta.

Ulkonainen kuva, jonka itsestämme annamme, on hyödytön tällä tiellä ja puomilla, kun tosi on kyseessä. Tällä tiellä ihminen on läpinäkyvä. Itse tehdyt ja ylläpidetyt kulissimme ovat kuin lasia. Siksi kai tien varrelta löytyy pois heitettyä rukouselämää, sellaista, josta muille kerrottiin, mutta jota ei ollut olemassa. Tien varrella on uskovaisten sammunutta sielullista intoa ja uskoakin, jota oli itse ylläpidetty esillä, jotta muut sen olisivat nähneet.

Hengellisesti kovin kylminä ja voimattomina on viimeiset askeleet tällä tiellä otettu. Minulle ikään kuin näytettiin paikkaa, jossa Martti Lutherin sanottiin katselleen rajapuomille päin ja hiljaa, kuin itsekseen puhuen, oli lausunut, että hän on täällä pelkkä kerjäläinen. Suuren kivenlohkareen vieressä näytettiin paikka, jossa katolinen kardinaali de Rohan-Chabot ennen rajanylitystä oli lapsen lailla itkien sopertanut: ”Minä en ole mitään, en mitään, olen vähemmän kuin en mitään!”

Aivan kardinaalin tunnustuspaikan vieressä on tien laidalla paikka, jossa John Calvin lausui viimeiset sanansa: ”Vaikka Jumala ruhjoo minua, olen luottavainen.” Merkillinen uskon lepo vaivatulla miehellä tällä pimeällä tiellä! Kiinassa lähetystyön uranuurtajana palvellut ja maailmassa kuuluisaksi tullut Hudson Taylor oli tällä vaikeakulkuisella tiellä lopulta kaatunut ja hänen oli kuultu sanovan: ”Olen niin voimaton. En pysty lukemaan Raamattua. En jaksa edes rukoilla. Voin vain maata tässä Jumalan käsivarsilla kuin pieni lapsi ja luottaa häneen.”

Charles Wesleylle rajapuomi nostettiin keväällä 1791. Kolme vuotta sitä ennen hän oli jo kulkenut tätä kivistä tietä aika lähelle puomia ja silloin hän kirjoitti: ”Kuka pelastaa syntisen madon sen äärimmäisen heikkouden aikana? Jeesus, sinä olet minun ainoa toivoni.” Pyhityksestä hän ei puhunut mitään.

Mitä tämä tie ja nämä tienvieret ovatkaan nähneet vuosisatojen kuluessa! Eräässä paikassa oli matala kivi, jolle ranskalainen matemaatikko Blaise Pascal oli polvistunut ja rukoillut: ”Jumalani. Älä hylkää minua!” Vähän edempänä oli paikka, jossa Leipzigin yliopiston teologian professori, filosofi ja saksalaisten virsien runoilija Christian F. Gellert ennen kuolemaansa oli pyytänyt: ”Toistakaa minulle vain nimeä Jeesus.” Siihen nimeen oli professorin kaikki viisaus ja toivo kiteytynyt.

Aivan Gellertin paikan vieressä on kivi, jonka luona baptistien lähetysseuran Englantiin perustanut Andrew Fuller oli viimeisinä sanoinaan lausunut. Hänen kuultiin sanovan: ”Olen suuri syntinen. Jos pelastun, se tapahtuu vain Jumalan suuren armon tähden… armon tähden.”

Kuinka monet ovatkaan tämän tien lopussa tulleet samoihin ajatuksiin! Ennen rajapuomia on kivikkoisella tiellä notkelma, jossa on vielä hämärämpää kuin muualla. Notkon pohjalla on tien vieressä kivi, jonka luona profeetta Jesajan sanotaan ahdistuneena seisseen ja huutaneen kovalla äänellä kadotuksen tuskia tuntien: ”Voi minua, minä hukun!” Hän ei kuitenkaan hukkunut vaan hän oli päässyt palaamaan notkosta vielä takaisin työhönsä. Samalla tavalla jotkut toisetkin ovat täältä vielä päässet takaisin jatkamaan elämää.

Paljon oli tien varressa pois heitettyä kristillisyyttä, jota kulkijat olivat tähän asti ylläpitäneet. Oli paljon toimintaa, joka oli antanut luottamusta, oli valheita, joita vakuuttavasti kertomalla oli selvitty tänne saakka. Tien varret olivat täynnä ihmisten tekoja, joukossa myös mitä kuuluisimpien ihmisten suurenmoisimpia tekoja, joita ihmiset olivat ihastelleet ja kiitelleet.

Erityisesti notkon kohdalla oli paikka, jossa lukuisista suurenmoisista hengellisistä kokemuksista ja tunteista oli luovuttu. Jumalan pyhyys oli aavistusenomaisesti alkanut kirkastua. Oli tajuttu, että kivenheiton päässä olevalla rajapuomilla ei kysytä tunteista ja kokemuksista mitään. Kysymykset rajalla koskevat aivan muita asioita.

Minulle kerrottiin, että kaikki eivät kuitenkaan olleet kaikesta luopuneet. Suuri osa puomia kohti vaeltavista oli kulkenut kivikkoista tietä hämärässä suurtenkin tekojen ja ansioitten kanssa niistä kiinni pitäen ja niihin toivonsa pannen. Jotkut olivat laskeskelleet, kuinka paljon he elämänsä aikana olivat antaneet varoja lähetystyölle, toiset olivat laskeneet, kuinka monta vuotta he elämästään olivat antaneet lähetystyöhön tai muuhun Herran työhön, toiset olivat muistelleet, miten monta ihmistä he olivat johtaneet uskoon, joku oli pitänyt niistä kirjaakin, ja muutamat olivat laskeneet, kuinka paljon kuulijoita heidän kokouksissaan oli yhteensä ollut heidän elämänsä aikana. Luvut ja teot antoivat heille rohkeutta kulkea puomille.

Mutta paljon oli hyviä tekoja ja muita kantamuksia myös heitettyinä tien varteen. Maailmassa niistä oli vuosien ajan saatu ihmisiltä kiitosta. Minäkin tyhjensin oman sydämeni, koska puomi ei ollut kaukana ja sen merkitys kävi selväksi. Saatoin yhtyä joidenkin edellä kulkeneiden sanoihin täydestä sydämestäni, kuten Andrew Fullerin viimeisiin sanoihin: ”Olen suuri syntinen. Jos pelastun, se tapahtuu vain Jumalan suuren armon tähden… armon tähden.”

Sain kuitenkin palata takaisin, kuten jotkut toisetkin ovat saaneet. Mutta puomin lähellä kuultu ja nähty jäi mieleen. Ymmärsin kovin hyvin saksalaisen Christian F. Gellert pyynnön: ”Toistakaa minulle vain nimeä Jeesus.” Sen tahtoisin itsekin tehdä ja sitä nimeä Sinulle toistaa.

Muuta kerrottavaa minulla ei nyt ole. Useat Raamatun kohdat kyllä osoittautuivat todeksi tiellä ennen puomia. Yksi niistä on seuraava Paavalin arvio tarpeettomista ja tarpeellisista asioista. Hän kirjoitti: ”Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa
vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.”

Paavali oli syvällinen kristitty. Hän tiesi minkälainen Jumala on ja minkälaista on astua kaikkitietävän Jumalan eteen. Siksi kai hän oli heittänyt kaiken monen mielestä arvokkaan roskana pois. Hän oli jo eläessään, hyvissä ajoin ennen puomille tuloa, luopunut hyvistä kantamuksistaan.

On niin autuasta, että Kristus riittää. Siksi: Toistakaa minullekin vain nimeä Jeesus.

Per-Olof Malk

Kirjoituksessa lainaamani ihmisten lauseet ovat asianomaisten omia sanoja koettelemuksissa tai juuri ennen kuolemaansa. Tämän kirjoitus on julkaistu Armo riittää -lehden numerossa 5/2010 palattuani sairaalasta kotiin.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s